torstai 8. marraskuuta 2018

Täydellinen perhesohva ja lasiset lämpöpatterit.

Lokakuun alussa kirjoittelin meidän tämän syksyn remontista ja laitoin kuvia samalla uudesta sohvasta. Sainkin muutaman kyselyn siitä ja ajattelin nyt omistaa sohvalle ihan oman postauksensa. Tai, no.. Sohva saa jakaa tilansa lasisten lämpöpattereiden kanssa, sillä niistäkin on kyselty :)

Sohva on siis Ikean ja nimeltänsä Grönlid. Tuo meidän taitaa olla viiden istuttava ja rahilisäosalla. Sohva on oikeasti val-ta-va. Mutta siihen mahtuu kaksi aikuista ja kolme lasta. Ja kaksi koiraa. Ja tilaa jää vielä melkein toiselle samanmoiselle kokoonpanolle.

Tätä ennen olohuoneessa oli kolmen istuttava Ektorp ja kaksi samannimistä nojatuolia. Ektorpiin mahduttiin niin, että minä (tietysti) lekottelin pää tuolla samassa päädyssä, jossa nyt on nuo kolme tyynyä. Ja mies mahtui toiseen päähän istumaan jalkani sylissään.

Omasta mielestäni aika täydellistä, sillä sain harva se ilta jalkahierontaa noin niinkuin ohimennen. En oikeastaan edes tiennyt kaipaavani uutta sohvaa, ennenkuin kävimme Ikeassa katselemassa eteisen vaatekaappeja remontin aikoihin.


Tähän uuteen mahdutaan niin, että mies makoilee kuten minä yllä ja itsehän olen valloittanut rahiosan, eikä siltikään yletetä toisiimme. Okei. Olen lyhyt, mutta hän yli 180cm. Rahiosan valloittaa siis se, joka nyt sattuu ensin ehtimään. Rahiosasta ei nimittäin luovuteta paikkaa.

Päällisistä sain kyselyä myös ja joo. Lapsiperheessä, josta löytyy vielä kaksi koiraa ne ovat irroitettavat ja pestävät. Pakko olla. En ole niitä vielä pessyt, ei ole ollut tarvetta, joten en valitettavasti osaa sanoa minkälaisiksi menevät pesussa.

Tuskin kärsivät kuitenkaan. Ei ne Ektorpitkaan kärsineet ja tämä kangas on ehdottomasti jämäkämpää kuin Ektorpin vastaava valkoinen. Laadukkaalta tuntuu siis.


Ja sitten vielä nuo lasiset lämpöpatterit.. Muut sähköpatteri-ihmiset tietävät varmasti kuinka näitä on hankalaa löytää edes ohuesti sisustukseen sopivina tai oikeammin sisustukseen häviävinä. Harva nimittäin kiinnittää enää huomionsa näihin, ellei sitten sano hyvää.

Että onpa tyylikkäät ja onpa huomaamattomat. Ja yksi tärkeimmistä: eivät naksu. Nämä ovat Otermo tai (o) termo -merkkiset ja sähkömiehen ja remonttiyrityksen meille suosittelemat. Ulospäin näkyvä osa on tuollaista maitolasia ja häviää seinään täydellisesti.

Näitä tänään. Insta päivittyy tätä nykyä blogia useammin, klikkaa itsesi sinne mukaan. Blogiin on tulossa lisää näitä remppahommia, kunhan ehdin :) Ainakin parketin kunnostus ja vaaleaksi käsittely on kiinnostanut teitä kovasti, samoin kodinhoitohuoneen kaappien ovet.

Mutta nyt lounashommiin! Nämä vapaapäivät hujahtavat nykyisin ohitse ihan silmänräpäyksessä :)

torstai 25. lokakuuta 2018

Vuosi sitten ja kaukokaipuu

Rakastan syksyä. Näitä sumuisia aamuja, jolloin auringon ensimmäiset säteet muuttavat kuuran tuhansiksi vesipisaroiksi leijumaan ilmaan. Askelten rapinaa lehtien päällä kävellessä ja kastepisaroita, kuin timantit lehtien reunoilla.

Ilma on raikas ja hämärä tulee aikaisin. Se pudottelee hiljakseen ja kietoo salakavalasti ympärilleen, kunnes huomaat seisovasi yksin pimeässä. Märkä asfaltti syö viimeisetkin salonsäikeet, mutta pehmeä villa ympärillä lohduttaa.


Syksy ja kelit ovat varmasti varustekysymyksiä, mutta me Suomalaiset taidamme olla myös tietynlaista syyskansaa, joka on tottunut talvisin synkistelemään. Valo ja ilo on poissa, kuten joululauluissakin lauletaan. "Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä"..

Me emme lähde ulos seurustelemaan muiden kanssa lokakuusta huhtikuuhun. Kukapa sitä räntätihkussa jaksaisi pitää terassi-iloa yllä.


Vuosi sitten lähdimme lokakuun lopussa Marbellaan. Täältä pimeydestä ja ankeudesta sujahdettiin täysin erilaiseen kulttuuriin ja ilmastoon. Me, jotka viihdymme hiljakseen omissa oloissamme heitettiin keskelle leikkipuistoja, joissa valon ja lämmön lisäksi kaikui ilo ja äänet. Marraskuisessa leikkipuistossa on täällä kotimaassa aika hiljaista päiväkodin suljettua ovensa.

Oma koti, joka vaaleudellaan ja selkeydellään jatkaa Suomalaista suoraselkäisyyttä, muuttui yhdessä yössä erilaisten värien maailmaksi. Siinä, missä tiskialtaan seinustalla oli valkoinen laatta, oli yhtäkkiä keltaista, sinistä ja punaista.


Lämpimät yöt pitivät puheensorinaa yllä ikkunoiden takana pitkälle yöhön, mutta niiden samojen ikkunoiden edessä olevat kalterit ja korkeat kivimuurit pitivät pimeydessä vaanivat uhat loitolla. Lintukoto tämä kotimaa.

Silti löydän itseni siltä samalta rantakadulta kerta toisensa jälkeen. Seison keittämässä vettä pikakahviin värikkäässä keittiössä. Katson kattoterassilta kuinka aurinko nousee lähellä Afrikkaa ja muistan meren läheisyyden.


Yölliset äänet, jotka suljin korvatulpilla pois. Ovien ja ikkunoiden lukitsemisen. Kylpyhuoneen ovessa kasvaneen sienen. Vuoristotiet, joiden ajaminen vaati käsien ristimistä ja jotka kuitenkin toivat matkustajat määränpäähän aukioille, joissa koko suku kokoontui sunnuntailounaalle.

Kun lähden aamulla töihin on pimeää. Kun lähden kotiin on pimeää. Näiden kahden tapahtuman välissä olevia pieniä valon pilkahduksia rytmittää tihkusade. Kosteus ja kylmyys imeytyy kerrastojen ja teknisten materiaalien läpi luihin ja ytimiin. Ei ihme, että joulua pidetään ilon, valon ja lämmön juhlana.


Pari viimeistä viikkoa olen kuunnellut alitajuisesti lattarimusiikkia. Katsonut Netflixistä pohjoismaista rikossarjaa, jonka tapahtumat sijoittuvat Ruotsin Lappiin. Paikkaan, jossa aurinko ei laske edes yöksi.

Olen kokenut kaukokaipuuta, joka on tuntunut lähes fyysisenä kipuna rinnassa. Puristanut ja vaatinut. Tuonut muistot mieleen vuoden takaa. Ja kuitenkin tätä tekstiä kirjoittaessani varhaisen aamun pimeys on muuttunut valoksi, joka saa keltaiset lehdet puissa hohtamaan kultaisena.