Tutin piti lähteä jo aikoja sitten. Ollaan ainakin puoli vuotta yliajalla. Tasan kaksi, päätin silloin.
Sain herätyksen tähän, kun eräs lukijani kyseli, joko me olemme luopuneet tuteista. Ei olla, vielä on päikkäritutti ja unitutti. Päivälläkin kitisee sen perään, automatkoilla, pidemmillä sellaisilla, on edelleen satunnaisesti tulppana.
Tuntuu vaan niin jotenkin ylitsepääsemättömän hankalalta siitä luopuminen. Pitäisi vaan ottaa niskasta kiinni ja aloittaa. Viikonkohan se huuto kestäisi?
Olemme lukeneet näitä tuttikirjoja. Elli on muutenkin ihan lemppari. Siinä on upea kuvitus ja niin kaunis teksti, juuri sellainen mistä pidän. Pienin pitää myös.
"Ellin silmät ovat peitossa. Ja peitto silmissä. Pupu Pumpulinen on pehmoinen ja littanaksi rutistettu. Elli puristaa pupun kainaloonsa ja nukahtaa. Huone hämärtyy. Unen läpi Elli kuulee, kuinka sateen saappaat saapuvat"
Ideana Pienin jo ymmärtää, että tutista on luovuttava. Viedäänkö tutti oraville? Joo.. Ei! Entäs ti-ri vauvalle? Joo.. eikun EI! Keskustelua olemme käyneet aiheesta, mutta pitäisi tehdä asialle muutakin kuin vain päivitellä.
Tirppa ei syönyt tuttia ikinä, Nopsterin tutista on aikaa jo seitsemän vuotta. Muistaakseni.
Tutista on tullut vaan jo liian tärkeä. Sekä Pienimmälle, että meille. Se on auttanut meitä pääsemään edes osittain yli niistä pitkistä öistä, jolloin toinen itkee vatsaansa tai ihoaan. Se tuo turvaa molemmille.
Onko teillä vinkkivitosta, miten tätä tilannetta voisi lähteä purkamaan? Onko ainoa keino vain napata se pois ja kestää mitä tuleman pitää? Eikai se huuto ikuisesti jatku..