keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Erityisen ihania ja kamalia tunteita.

Kirjoittelin kesällä hieman, millaista on elää erityislapsen kanssa. Toki lapsia ja tilanteita on myös erilaisia, mutta omasta näkökulmastani. Kesä oli oikeastaan enemmän suvantovaihetta ja nyt koulujen alkamisen myötä tilanteet ovat jälleen kärjistyneet.

Vaikka äitinä koen tämän ajoittain hyvinkin rankaksi, palaan aina miettimään miltä lapsesta mahtaa tuntua. Se tunne, kun kaikki on sekaisin ja toivotonta, eikä kukaan tunnu ymmärtävän ja itse ei osaa sitä ilmaista. Itkua, raivokohtauksia ja ahdistumista.

Olemme saaneet hyvin tukea koululta ja hoitotiimiltä, johon todentotta kuuluu paljon ihmisiä. Alusta lähtien olemme pyytäneet apua itse ja olleet avoimia tilanteestamme. Siksi varmasti meitä on myös autettu. Emme salaile asioita ja puhumme myös vaikeista jutuista. Ja niistä kielletyistä tunteista.


Olemme tietysti törmänneet, kuten aikaisemmin mainitsinkin, myös toisenlaiseen lähestymistapaan. Siihen, että esimerkiksi tietyn aineen opettaja kieltäytyy olemasta lapsen kanssa tekemisissä. Siihen, että harrastustoiminnassa saamme viestiä vasta kun tilanne alkaa olla luisunut täysin käsistä.

Tottakai se harmittaa. Haluamme auttaa ja antaa omalta osaltamme myös työkaluja hänen kanssaan toimimiseen, ei sillä että itsekään olisimme siinä täydellisiä.

Viimeaikoina keskusteluissa on pyörinyt paljon termit henkilökohtainen avustaja, lääkitys, uusi diagnoosi, kriisiapu, oma koulu. Hurjaltahan se kuulostaa omiinkin korviin.

Vanhempina olemme myös saaneet itsellemme apua keskusteluiden kautta. Ei se ollut meidän syy, ei kukaan toiminnallaan saa tiettyjä asioita aikaiseksi, riittääkö omana itsenä kun on yrittänyt parhaansa?


Odotamme edelleen lapsen terapian alkamista, odotamme vertaistukea ja sitä konkreettista apua. Nämä asiat ottavat aikaa ja kieltämättä usko on välillä koetuksella.

Miten saa itsensä uskomaan parempaan tulevaisuuteen? Mistä löytää keinot siihen, ettei menetä toivoaan?

Minua ainakin auttaa ne typerältä kuulostavat iskulauseet ja kliseiset seinätaulut. Kun tietyt asiat näkee edessään päivittäin, hetkittäin, niistä saa voimaa. Pimeimpinä hetkinä on hyvä muistaa, ettei mikään kestä ikuisesti.

Tänään lääkitsen itseäni hieman omalla ajalla. Kun vanhemmat huolehtivat itsestään, jaksaa näitä tilanteita paremmin. Hullut päivät, here I come!


6 kommenttia:

  1. Kuulostaapa ikävältä! Mutta tuo on totta, että kun itse saa välillä kunnon tauon ja jaksaa, niin vain sillä voi autta lastakin selviämään. Niin kuin lentokoneessakin neuvotaan, itselle aina happinaamari ensin ja sen jälkeen vasta voi auttaa muita <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet kyllä Veera täysin oikeassa, kiitos ♥

      Poista
  2. Paljon voimia teille. Meillä eletään myös erityislapsi arkea, joskin hieman erilaisilla haasteilla kuin teillä. Uskon kuitenkin että jaamme myös samaa kokemusmaailmaa, huolta lapsesta, hänen pärjäämisestään ja ehkä myös huonoa omaatuntoa siitä, ettei ihan aina meinaa jaksaa olla paras versio itsestään joka tilanteessa. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Minna ♥

      Tosiaan niin paljon kuin on erilaisia lapsia on haasteitakin, mutta perusjutut lienee taustalla samat. Tsemppiä teillekin!

      Poista
  3. Voimia teille! Itse opettajana kohtaan työssä erityislapsia (tietämättä yhtään sen tarkemmin, millaiia haasteita teidän lapsukaisella on) ja tänä vuonna yksi erityisen erityinen on osunut joukkoon. Monesti itse ajattelen, että jos minulla on rankkaa jonkun kanssa koulupäivän aikana, on vanhemmillakin varmasti rankkaa kotona. Puhumattakaan lapsesta itsestään. Vaikea edes kuvitella, millaista on olla, kun sisällä myrskyää. Välillä menee hyvin ja välillä ei pystykään hillitsemään omaa käytöstään ja siitä seuraa negatiivista palautetta. Tuskin monet opettajista vanhempia syyllistävät, mutta myös opettajan rooli on haastava. Erityisestä lapsesta tulee yleensä opettajallekin erityisen tärkeä, koska hänen kanssaan pitää tehdä enemmän töitä, mutta haastavaksi tilanteen tekee se, että pitäisi pystyä/revetä toimimaan myös niiden yli 20 muun kanssa. Vaikeinta on ehkä se, että ei pysty hallitsemaan niitä tilanteita, joita ei itse näe. Omat tunnit sujuvat ihan hyvin, mutta on turhauttavaa kuulla toistuvasti välitunnilta terveisiä niistä asioista, jotka eivät siellä menneet nappiin. Kyllähän sitä haluaisi auttaa ja pärjätä ihan jokaisen kanssa, mutta välillä myös opettajalla loppuvat keinot kesken.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me olemme saaneet kohdalle upeita opettajia, jotka todella haluavat auttaa. Tietysti joukkoon mahtuu se yksi vähän vähemmän hyväksyvä, mutta ei häntäkään siitä voi aina syyttää. Kiitos, että kommentoit myös tuosta näkökulmasta ♥

      Poista

Kiitos kivasta viestistä ♥