sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Olenko täydellinen?

Katson mielelläni erilaisia ohjelmia läppäriltä samaan aikaan, kun ripustan tai viikkaan pyykkejä kodinhoitohuoneessa. On kuulkaa jopa ihan mukavaa napsutella pikkupyykkejä kiinni mustekalaan ja metsästää sukille pareja, kun joku, useimmiten lifestyle-tyyppinen ohjelma rullaa taustalla yle areenasta.

Olen katsonut ohjelmaa mm. Tanskalaisista lähiöprinsessoista ja Norjalaisista bloggaajista, molemmat omalla tavallaan informatiivisia ja ajatuksia herättäviä ohjelmia. Nyt tarjontaa selatessani törmäsin ihanalta hömpältä kuulostavaan Am I Perfect? -ohjelmaan, jossa seurattiin kuuden jakson verran Maddya.

Maddy ei omien sanojensa mukaan ollut oikeastaan koskaan välittänyt ulkonäöstään, eikä sen kummemmin harrastanut liikuntaa tai välittänyt painostaan. Omiin silmiini järjettömän luonnonkaunis, mutta pulska tyttö vaikutti rehellisen välittömältä.

Ohjelma seurasi Maddya, hänen tavoitellessaan median asettamaa täydellistä naiseutta, täydellistä kroppaa ja kaikin puolin täydellisyyttä, käyttäen apunaan erilaisia ihmedieettejä, urheilulajeja ja kauneushoitoja.

Minulla on aina ollut epäterve suhde itseeni. Olen ollut se luokan lihava lapsi, jota kiusattiin. Luonnonkiharat hiukset, jotka eivät koskaan asettuneet paikoilleen. Sellaiset, jotka eivät olleet tarpeeksi suorat asettuakseen, eivätkä tarpeeksi kiharat kihartuakseen. Lentelevät haituvat, joista otsahiukset ovat edelleen yhtä kiharat kuin afrolla.


Vihasin liikuntaa ja kuntoni olikin huono lapsena. Olin kymmenvuotiaana liikuntaopettajan puhuttelussa muutaman muun lapsen kanssa lihavuudestani. Että olisi ehkä hyvä tehdä jotain itselleen. Niitä muita ei onneksi sentään kiusattu ulkomuodostaan, olivat miellyttäviä ihmistyyppinä. Itse en ole sitä koskaan ollut, enkä jaksa edelleenkään opetella pitämään kanssaihmisistä.

Jo lapsena minusta tuli sanavalmis ja sarkastinen. Supliikki kuori oli puolustusmekanismi ihmisten tyhmyyttä vastaan. Se semmoinen juttu, että iloinen tuhatkiloinen. Vitsikäs läski. Myöhemmin murrosiässä "lapsen pyöreys" sitten karisi.

Löysin meikit ja keksin laittaa hiuksiani johonkin malliin. Permanentti sai leijuvan kuontalon kuosiin. Laihduin huomattavasti kahvin, tupakan ja syömättömyyden ansiosta ja aloin saada huomiota. Voi, miten se hivelikään itsetuntoa, ne kaikki poikien antamat kehut ja kiinnostus. Olin silti epämiellyttävä ihmistyyppinä ja siinä missä minua kiusattiin, päätin kiusata myös muita. Olin entinen vitsikäs läski, nykyisin sarkastinen, paremman näköinen, kovis ja ilkeä.

En silti koskaan ollut tyytyväinen itseeni, vieläkään en ole. Voin hyvin samaistua Maddyn oivallukseen: "Wow, you're beautifull!" "Not really. It's just the make up". Vaikka valkaisin hampaani, vaikka minulla on hyvä väri ja leikkaus hiuksissani, suoristan ne, meikkaan ja treenaan, tulen tuskin koskaan pitämään itsestäni.

Se kaikki on ulkokuorta, jota vihaan sitäkin. Käsittelen julkaisemani kuvat esittämään jotain ihan muuta kuin itseäni. Poistan kuvottavat luomet iholtani, etten näyttäisi oksettavan pilkulliselta. Kuljen kaupungilla vatsa sisään vedettynä ja pidätän hengitystäni. Meikkaan piilottaakseni ne kaikki virheet itsessäni, eikä kulu sekuntiakaan, etten miettisi ulkomuotoani.


Perjantaina koin jonkinlaisen valaistumisen tunteen katsellessani Maddyn ohjelmaa. Kaikki mitä haluaisin, olisi sisäinen rauha. Rauhaa olla onnellinen, tyytyväinen ja hyväksyvä. Päästää irti siitä vihasta itseäni kohtaan, jota olen kantanut sisälläni yli kolmekymmentä vuotta. Siinä missä blogi on kaiken autuaan hömpän loppusijoituspaikka, pään sisällä huutavat vihaiset demonit antavat hyvin harvoin rauhaa.

Median, kanssaihmisten ja meidän itse itsellemme asettamat ulkonäköpaineet ovat pahimmillaan alleen musertavia. Ne kiduttavat ja syövät hiljaa sisäisesti ja jättävät jälkeensä tyhjän ihmisraunion, jolla ei ole oikeastaan enää mitään sanottavaa. Ja ainoa asia, mitä pääsi enää käsittelee, ovat numeroita. Niillä numeroilla lasketaan kalorit, treenikerrat ja muut havitellun täydellisyyden tarvitsevat ainesosat. Näin kävi myös Maddylle ohjelmassaan.

Loppukaneettina hän totesi, ettei ollut edes lopussa täydellinen, vaikka teki kaikkensa. Paniikkikohtauksia saava, tärisevä ja meikattu daami oli kaukana siitä elämäniloisesta, ystäviensä pitämästä ihmisestä, vaikkakin pulskasta. Vuosi tämän jälkeen hän oli saanut suurimman osan vaivalla pudottamastaan painosta takaisin, mutta väitän, että miljoona kokemusta viisaampana.

Tuollainen parikymppinen, itsensä tunteva, paremmin hyväksyvä ja itseään ymmärtävä tyttö oli järkyttävän viisas maksamiensa oppirahojensa jälkeen. Täydellisyyden tavoittelu ei tehnyt häntä onnellisemmaksi ja tuskin se onnistuu saamaan meitäkään onnelliseksi.

Kehopositiivisuus on tässä hyvä alku, mutta median puolelta tarvitaan huomattava määrä muutosta. Naisihanteen täytyy muuttua. Vaatimusten pitää muuttua ja asenteiden pitää muuttua. Haluaisinkin kuulla, minkälainen on teidän naisihanteenne? Minkälainen on se myyttinen täydellinen nainen? Entä oletteko itse tyytyväisiä itseenne? Miksi tai miksi ette?

2 kommenttia:

  1. No enpä edes tiennyt että tuolalistakin tulee ruuduista, no en edes katso telkkua, paitsi joskus junnun kanssa wheelers dealersiä ja myyttäreitä sekä ulkomaalaisia sisustus/talo-ohjelmia (bying Alaska).
    Itse olen lapsena ja nuoruudessa ollut se kiusattu osapuoli; pisamat, punertava tukka, silmälasit, 'laiha' (koska tanssin) jne... Äitini ja siskoni valoi minuun sen peruskallion, että vika ei ole minussa vaan siinä onnettomassa kiusaajassa. Nykyään minua ei paljoa mikään hetkuta ( olenko kyyninen?), olen tyytyväinen itseeni, olemukseeni ja jopa kroppaani ( kiitos tanssin ja liikunnan) vaikka ikä alkaa näkyä....Ystäväni kysyi, mitä voiteita käytän, kun kuulema ihan 'hehkuin' ;) Ihan 'perus niveaa' ja hyvä fiilis riittää :)

    Some on kamala paikka nuorille naisille ja nykyään myös pojille. Onneksi olen pystynyt valamaan äitini peruja olevan peruskallion myös tyttäreeni ja hän uskaltaa olla oma itsensä. Sanon aina, että mieti ketä varten tätä elämää elät ja miten sinun on hyvä olla?
    Tsemppiä kaikille itsetunnon kanssa taisteleville. Ei ole helppoa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva Satu kun jätit kommentin ajatuksistasi :)

      Tuo dokkari on ainakin Areenassa, en ole varma onko se tullut ihan telkkaristakin. Sen verran vähän taidan itsekin katsella ohjelmia.. Pääasiallisesti meidän ruudusta tulee Simpsonit tai jokin love it or list it -tyyppinen ratkaisu.

      Olen todella onnellinen puolestasi tuosta peruskalliosta. Yritän saada saman omille tyttärilleni, itse sain kotona kuulla lähinnä sitä samaa kuin koulussakin. Siinä ei paljon peruskalliota rakenneta :(

      Sulla on kyllä hyvä asenne elämään <3

      Poista

Kiitos kivasta viestistä ♥