perjantai 2. helmikuuta 2018

Kun kuitenkin aina on elämä laina.

Tarkoitus oli alunperin kirjoitella kevyesti kupliva, hauskakin perjantaipostaus teille ja toivotella viikonloppuja. Sellaista rennon letkeää, mukavaa flowta. Mutta se ei nyt vaan onnistu, ajatukset ovat kokonaan ihan muualla..

Olemme pitäneet yhtä erään äitiporukan kanssa kohta yksitoista vuotta. Meinasin kirjoittaa kymmenen, mutta tässä vuodenvaihteen ympärillähän nämä rakkauden hedelmät saavuttivat jo sen ensimmäisen pyöreän syntymäpäivänsä.

Saman porukan kanssa olemme nauraneet mökkireissuilla vatsamme ja kieltämättä päämmekin kipeäksi, vuodattaneet erot ja milloin minkäkinlaiset tuntemukset. Pidetty yhtä enemmän tai vähemmän aina. Osaa en ole koskaan edes nähnyt, mutta monia heistä taas useammankin kerran.

Mietinkin, että voinko kutsua ystäväksi ihmistä, jonka olen tavannut vain kerran, mutta jonka kanssa olen käynyt läpi elämää yli kymmenen vuotta? Minusta voin. Ystävyys on asia, jota ei määrittele etäisyys tai tapaamiskerrat. Se on yhteys ja luottamus, jonka voi jakaa.


Eräs meistä sai viime vuoden puolella huonoja uutisia, tytär oli sairastunut aivokasvaimeen. Kahdeksanvuotias, täynnä elämäniloa ja toivoa tulevaisuudesta. Sitä toivoa, jota pidettiin yllä viimeiseen saakka. Se viimeinen oli eilen. Musertavat uutiset tavoittivat liian nopeasti.

Se pieni naurua purskahteva keijukainen oli muuttunut pieneksi tähdeksi taivaalle. Mummon pieneksi lintuseksi ystäväni sanojen mukaan. Parempaan paikkaan, niin on pakko jaksaa uskoa, sillä muutenhan tässä ei olisi mitään järkeä. Eikä tavallaan olekaan.

Omat ajatukset ovat luonnollisesti kaikkea muuta kuin kevyttä kerrottavaa tällä hetkellä, mutta niin karulta kuin se kuulostaakin, elämän on jatkuttava. Jokaisella meistä on täällä oma aikansa ja tehtävänsä, ehkä pienen tytön oli tarkoitus saada meidät rakastamaan läheisiämme vieläkin enemmän.

Keskittymään tähän hetkeen, unohtamaan murheet ja täyttämään sydämemme sen sijaan rakkaudella ja kiitollisuudella siitä, mitä meillä on. Ja vaikka pienen elämän menetys tuntuu pahalta ja raskaalta, olla onnellinen siitä, että omien seinien sisällä kaikki ovat terveitä ja elossa.

Siihen aion nyt keskittyä tämän viikonlopun ja tottakai loppuelämäni. Rutistaa vähän liian kovaa, päästä irti vasta kun rimpuillaan. Antaa vielä yhden ylimääräisen nolon suukon ja kertoa, miten tärkeitä ihmisiä tässä ympärillä on. Tehkää tekin niin 

4 kommenttia:

  1. Rutistetaan ja rakastetaan, löysätään nyörejä pikkuhiljaa!
    Voimia sinne keijukaisen perheelle! <3

    VastaaPoista
  2. Voimia sinne perheeseen💓 juuri tällä viikolla kuulin myös ystävän kurjista uutisista, joten täälläkin suunnalla taas miettii omaa elämäänsä ja sitä kuinka hyvin asiat kuitenkin ovat ❤️

    VastaaPoista

Kiitos kivasta viestistä ♥