torstai 25. lokakuuta 2018

Vuosi sitten ja kaukokaipuu

Rakastan syksyä. Näitä sumuisia aamuja, jolloin auringon ensimmäiset säteet muuttavat kuuran tuhansiksi vesipisaroiksi leijumaan ilmaan. Askelten rapinaa lehtien päällä kävellessä ja kastepisaroita, kuin timantit lehtien reunoilla.

Ilma on raikas ja hämärä tulee aikaisin. Se pudottelee hiljakseen ja kietoo salakavalasti ympärilleen, kunnes huomaat seisovasi yksin pimeässä. Märkä asfaltti syö viimeisetkin salonsäikeet, mutta pehmeä villa ympärillä lohduttaa.


Syksy ja kelit ovat varmasti varustekysymyksiä, mutta me Suomalaiset taidamme olla myös tietynlaista syyskansaa, joka on tottunut talvisin synkistelemään. Valo ja ilo on poissa, kuten joululauluissakin lauletaan. "Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä"..

Me emme lähde ulos seurustelemaan muiden kanssa lokakuusta huhtikuuhun. Kukapa sitä räntätihkussa jaksaisi pitää terassi-iloa yllä.


Vuosi sitten lähdimme lokakuun lopussa Marbellaan. Täältä pimeydestä ja ankeudesta sujahdettiin täysin erilaiseen kulttuuriin ja ilmastoon. Me, jotka viihdymme hiljakseen omissa oloissamme heitettiin keskelle leikkipuistoja, joissa valon ja lämmön lisäksi kaikui ilo ja äänet. Marraskuisessa leikkipuistossa on täällä kotimaassa aika hiljaista päiväkodin suljettua ovensa.

Oma koti, joka vaaleudellaan ja selkeydellään jatkaa Suomalaista suoraselkäisyyttä, muuttui yhdessä yössä erilaisten värien maailmaksi. Siinä, missä tiskialtaan seinustalla oli valkoinen laatta, oli yhtäkkiä keltaista, sinistä ja punaista.


Lämpimät yöt pitivät puheensorinaa yllä ikkunoiden takana pitkälle yöhön, mutta niiden samojen ikkunoiden edessä olevat kalterit ja korkeat kivimuurit pitivät pimeydessä vaanivat uhat loitolla. Lintukoto tämä kotimaa.

Silti löydän itseni siltä samalta rantakadulta kerta toisensa jälkeen. Seison keittämässä vettä pikakahviin värikkäässä keittiössä. Katson kattoterassilta kuinka aurinko nousee lähellä Afrikkaa ja muistan meren läheisyyden.


Yölliset äänet, jotka suljin korvatulpilla pois. Ovien ja ikkunoiden lukitsemisen. Kylpyhuoneen ovessa kasvaneen sienen. Vuoristotiet, joiden ajaminen vaati käsien ristimistä ja jotka kuitenkin toivat matkustajat määränpäähän aukioille, joissa koko suku kokoontui sunnuntailounaalle.

Kun lähden aamulla töihin on pimeää. Kun lähden kotiin on pimeää. Näiden kahden tapahtuman välissä olevia pieniä valon pilkahduksia rytmittää tihkusade. Kosteus ja kylmyys imeytyy kerrastojen ja teknisten materiaalien läpi luihin ja ytimiin. Ei ihme, että joulua pidetään ilon, valon ja lämmön juhlana.


Pari viimeistä viikkoa olen kuunnellut alitajuisesti lattarimusiikkia. Katsonut Netflixistä pohjoismaista rikossarjaa, jonka tapahtumat sijoittuvat Ruotsin Lappiin. Paikkaan, jossa aurinko ei laske edes yöksi.

Olen kokenut kaukokaipuuta, joka on tuntunut lähes fyysisenä kipuna rinnassa. Puristanut ja vaatinut. Tuonut muistot mieleen vuoden takaa. Ja kuitenkin tätä tekstiä kirjoittaessani varhaisen aamun pimeys on muuttunut valoksi, joka saa keltaiset lehdet puissa hohtamaan kultaisena.

1 kommentti:

  1. Ymmärrän kaipuusi, minun kaupuu on Krakova ja polte on niin kova, että tuntuu kuin joku puristaisi minua kasaan.

    VastaaPoista

Kiitos kivasta viestistä ♥