sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Ohi kiitäneet hiekkalaatikkovuodet.

Pienin on saanut päähänsä, että fanittaa muumeja kovasti. Muumimaailmaan oli päästävä. Ensimmäinen ajatus omien korvien välissä oli, että eikö me olla jo muumit nähty. Ja kaikki muukin. Että ne hiekkalaatikolla istumisen vuodet on omalta osalta ohitse ja hyvä niin.

Kunnes muistin, että Minityyppihän on vasta kuusi. Menee syksyllä vasta eskariin. Sehän on ihan pieni vielä ja vaikka meidän isommat fiilistelevät tubettajia ja huitelevat (tai no toinen niistä huitelee) menoissaan, meillä on vielä pieni.

Ykkösellä ja kakkosella on ikäeroa kaksi ja puoli vuotta. Ne vuodet aikoinaan meni jonkin asteisessa sumussa suorittaen, noh, mitä nyt äidin kuuluikaan silloin tehdä. Oli koliikit ja allergiat ja univelkoja maksan varmaan vieläkin.

Meni vuosia ja Pienin ilmoitti tulostaan. Ensimmäiselle ja viimeiselle tulisikin jo seitsemän vuotta ikäeroa. Ja näille siskoksille neljä. Siinä se on mennyt menossa mukana kantaen. Hengaillen milloin tatamin laidalla karateharkoissa, milloin fudiksen kannustusjoukoissa syömässä tekonurmen mursketta ja nykyisin cheerhommissa.

Pienin on ollut sellainen hang-a-round ja ollut aina olevinaan isompi kuin onkaan. Siltä puuttuu kohta jo neljä hammasta ja lukeakin se osaa hyvin. Matematiikka sujuu ja silti se on vasta kuusi. Ihan pieni. Ja se pienuus pääsee oikeasti unohtumaan.


Siksi me molemmat vanhemmat pyörittelimme silmiämme jollekin muumimaailmalle ja sen sellaisille. Että onhan ne jo nähty moneen kertaan ja Minityyppi ollut mukana. On kyllä, mutta jos keskimmäinen on ollut neljä tai viisi, niin eihän se vauva kantoliinassa ole mitään tajunnut. Ollut vaan ja hengaillut. Siksihän se vauva haluaa sinne uudestaan.

Niin me sitten pakattiin kimpsut ja kampsut, ja jätettiin se yläkoululainen matkasta. Se nyt olisi vasta silmiään pyöritellytkin ja puhunut jollain lyhennetyillä lauseilla ja sanoilla, jotka vain joku kryptaaja olisi ymmärtänyt.

Nämä kaksi, toinen iso ja toinen olevinaan iso, kahlasivat kaksi vanhempaa vanavedessään läpi muumit ja peikot. Oli labyrinttia, sikapelottavia hattivatteja ja mörkö. Noitaa jännitettiin ja hei, tule katsomaan tätä!

Meillä eletään tällä hetkellä jonkinmoista murrosaikaa. Kun isot eivät ole isoja, mutta eivät pieniäkään. Ja kun pieni tuntuu isolta, mutta saadaan viimeisiä vuosia nauttia näistä pikkuisten höpöstyksistä. Niinkuin viereen nukahtamisesta. Tai oksennusten siivoamisesta autosta, niinkuin tänään kymmenen kilometriä ennen kotiovea.

Pienin toivoo pihalle edelleen leikkimökkiä, mutta niin sitä toivoo keskimmäinenkin. Siinä on kuulkaa vanhempien ihan turha mutista, että ettekö te ole liian isoja jo. Eivät ne ole. Me vaan ajatellaan nykyisin ne niin isoiksi, vaikka lapsina pitäisi kohdella ja tukea leikkimään.

Isoja tai pieniä, niin tärkeitä ne ovat toisilleen. Minityyppillä oli jo puolen tunnin automatkan jälkeen ikävä isoveljeä, vaikkakin sen postitosoite tuntuukin olevan seuraava helvetistä. Ja siskokset kulkevat käsi kädessä polkua eteenpäin tukien toisiaan toivottavasti loppuelämänsä.

Ja me vanhemmat voisimme miettiä uudelleen isot ja pienet. Tai ehkä me ei mietitä mitään. Mennään sen flown mukana ja muistetaan, että kiva tekeminen ei riipu iästä.


keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Raikkautta lastenhuoneeseen.

Facebook muistutti tuossa, että minusta ei ole kuulunut vähään aikaan juuri mitään. Noh, menihän tässä tosiaan maanantai ja tiistai vähän hiljaisempana.. :D Veikkaan, että kovinkaan moni ei jaksa näillä keleillä roikkua laitteilla, itsekin olen ollut "enemmän kirjoja, vähemmän tietokonetta" asenteella ja nauttinut olostani. Kun vihdoin on tarpeeksi lämmin, eikä tarvitse palella. Ihan mahtavaa, sanoinko jo!

Elämässäkään ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista tai maata mullistavaa, vaan ollaan tiputeltu tässä sellaista tasaisen mukavaa olemista. Päässä pyörii sen miljoona sisustussuunnitelmaa, eikä ainakaan mahdollinen käynti asuntomessuilla auttaisi sitä. Päinvastoin! Taitanee olla parasta pysyä kaukana tuosta sisustuksen mekasta..


Me Suomalaiset kuulemma hankimme usein liian pieniä mattoja kotiimme. Täytyy sanoa, että yhdyn tuohon täysin. Se kylläkin johtunee siitä, että monissa kaupoissa myydään vain 160x jotain mattoja ja mattoja tarvitsevat tilat suurenevat avarien sisustusratkaisujen myötä.

Voihan olla, että vakiokokoisten mattojen valmistus ottaa huomioon nykyiset, hurjan pienet makuuhuoneet ja suurempiin tiloihin tulisi hankkia mittojen mukaan. Mene ja tiedä.

Meillä makuuhuoneet ovat ihan ookoo kokoisia, mutta kyllä niistäkin löytyy ihan liian pieniä mattoja. Niinkuin esimerkiksi Pienimmän huoneesta. Kapea ja pitkänmallinen ruutuhyppelymatto on toki kiva ja idea hauska, mutta kokonsa puolesta aivan liian pieni.

Siinä missä isosisko sai työtuolin huoneeseensa viime viikolla, tilasin tasapuolisuuden vuoksi pienemmälle neitokaiselle maton. Pakkohan se oli, kun täydellinen yksilö käveli vastaan ja vielä alennuksella. Tilasin elloksen alesta söpön Joanna -puuvillamaton* 140x200cm koossa ja huonehan näyttää paljon paremmalta!


Matto itsessään on raikas yhdistelmä valkoista ja vaaleanpunaista ja täten aika monen pikkuprinsessan mieleen. Värivaihtoehtoja on myös harmaa ja tummansininen, eli ehdottomasti jokaiselle jotain :)

Pidän myös maton ohuesta materiaalista ja niin ipanakin. On hyvä leikkiä Petseillä ja muilla siinä istuen tai pötkötellen. Ehdottomasti nappiostos ja näyttäisi olevan alessa edelleen :)

Että nyt tämän postauksen myötä on saatu facebook tyytyväiseksi ja minä taidan jatkaa mukavaa hiljaiseloani nauttien näistä keleistä. Paitsi instassa, sieltä löytyy jatkuvasti uusia kuvia ja storiesiakin olen taas päivittänyt. Nähdään siellä!


*kaupallinen linkki