Puutarhan viimeinen syksy.

Alkukesästä heittelin kesäkukkien siemeniä sinne tänne puutarhassa. Ehkä jo silloin tiesin, että se tulisi olemaan viimeinen kesä puutarhassa sellaisenaan. Villinä ja vapaana. Mahdottomana kesyttää enää kitkemällä.

Pitkin kesää esiin putkahteli toinen toistaan kauniimpia leikkoja. Olin vihdoin onnistunut saamaan puutarhani niin täyteen, että leikkojen napsiminen maljakkoon ei tuntunut enää missään. Siltikään en tehnyt sitä.

Koko puutarha tuntui liialta, isolta ja raskaalta. Piti leikata kitkeä ja kuopsuttaa. Olisi pitänyt kastella, mutta kastelupuuhat tapahtuivat lähinnä neljän seinän sisällä suihkussa tunnin välein. Näin kirpeänä syysaamuna on vaikeaa muistaa, miten paahteisia päivät olivatkaan.

Aviomiehen kanssa käveltiin niinä helteisinä päivinä ristiin rastiin pikkuteitä, kurkittiin pihoihin ja päädyttiin ratkaisuun. Se tulisi olemaan kaivinkone ja moottorisaha. Kauan kipuilemani tontin takaosa raivataan vihdoin ensi keväänä ja samalla lähtee puut. Rakastamani satumainen tunnelma tulee vaihtumaan helppoon selkeyteen, mutta hyvällä tavalla.

Puutarhasta poistetaan turhat hiekkakäytävät, joiden ainoa tehtävä tähän saakka on ollut kasvaa heinää. Vai onko kukaan nähnyt tenavaa, joka rientää kauniisti sitä varten tehtyjä polkuja pitkin? Kun leikkimisen kiire ja innostus vie mennessään, ei kai voi vaatia suoria linjoja ja järjestelmällisyyttä.

Kulunut vuosi on ollut tietyllä tapaa lopun alkuja täynnä. Lapset ovat kasvaneet ja elämä on muuttumassa erilaiseksi. Pihalta on poistettu keinut ja hiekkalaatikko, tilalle tulee paikka kierrevolttien harjoitteluun. Mennään elämä edellä.

Kirpsakkaa syysviikonloppua ♡

Lapsiperheen toimiva eteinen.

Tuulista torstaita! Blogi on uinunut kesäunta heinäkuusta lähtien ja nyt tuntui oikealta ajalta palata tänne. Instagramia seuranneet tietävätkin, että olemme eläneet remontin keskellä jo jonkin aikaa. 

Aviomies oli suunnitellut meille eteisremontin, jossa kaadettiin seinää ja purettiin kaappia. Minä lisäsin sormeni soppaan ja pyysin, että aulan parketti kaivettaisiin esille laminaatin alta ja samalla voisi olla hyvä vaihtaa eteisen ysikytluvun beigehtävä laatta pois.

Ja laittaa sinne lattialämmitys. Ja oikeastaan sisäkatonkin voisi sama siinä samalla uusia. Ja eikö olisikin hyvä upottaa nyt valaisimet siihen kattoon, kun se kerran ollaan uusimassa. Että lapasesta lähti ja mopo keuli.

Eikä niitä lattia- ja kattolistojakaan takaisin laitettu. Löytyi semmoiset paksummat, joista olin salaa nähnyt unta. Kun lähdettiin tekemään, niin tehtiin kunnolla. Mieluista ja täydellistä. Käytännöllistä ja kaunista.

Nyt ollaan siinä vaiheessa, että täällä voi kävellä astumatta naulaan tai tukehtumatta hiomapölyyn. Voi rakastua uudelleen kotiinsa ensisilmäyksellä. Eteinen on sellainen käyntikortti, josta yleisesti puhutaan. Ja jos olen aiemmin viihtynyt keittiössä, mietin tässä makuupussin asettelua tuohon keskelle aulaa.

Vaikka nämä nyt ovat vain kuvia. Aika tyhjiä lopulta kaikkinensa. Ei meillä oikeasti tältä näytä arkena, vaan ainoastaan nyt hetkellisesti kuvia varten. Näistä kuvista puuttuu mielestäni se elämä, lämpö ja onni, jonka arki tuo tullessaan.

Ne eteistä pitkin viskotut reput ja pari kenkiä, jotka eivät löytäneetkään tietänsä siihen kaappiin, joka juuri niitä varten kasattiin paikoilleen. Hikeä ja kyyneleitä vaatineet, taisi olla sitä vertakin kun kasaajalla unohtui hanskat kädestä. 

Seinästä puuttuu vielä lattialämmityksen ohjain ja eteisen ja aulan välistä eritasolista. Kaapit pitäisi koteloida paikoilleen yläsokkelilla, niin ja tuo ulko-ovikin on menossa vaihtoon. Vaaleat seinät ovat vielä maalaamatta ja katosta roikkuu sieltäkin piuhoja. Mutta hei! Listat on asennettu ja yleensä hoidetaan aina viimeisenä.

Remontti oli ehdottomasti perheriitojen ja itkujen arvoinen. Vähän niinkuin synnytys kaikkine tuskinensa, joka poiki jotain täydellistä, ja jonka kivut unohtuvat hetkessä. Ja taas päätin, että koskaan ei enää remontoida. Ei ainakaan ennen ensi kertaa.