Alkukesästä heittelin kesäkukkien siemeniä sinne tänne puutarhassa. Ehkä jo silloin tiesin, että se tulisi olemaan viimeinen kesä puutarhassa sellaisenaan. Villinä ja vapaana. Mahdottomana kesyttää enää kitkemällä.
Pitkin kesää esiin putkahteli toinen toistaan kauniimpia leikkoja. Olin vihdoin onnistunut saamaan puutarhani niin täyteen, että leikkojen napsiminen maljakkoon ei tuntunut enää missään. Siltikään en tehnyt sitä.
Koko puutarha tuntui liialta, isolta ja raskaalta. Piti leikata kitkeä ja kuopsuttaa. Olisi pitänyt kastella, mutta kastelupuuhat tapahtuivat lähinnä neljän seinän sisällä suihkussa tunnin välein. Näin kirpeänä syysaamuna on vaikeaa muistaa, miten paahteisia päivät olivatkaan.
Aviomiehen kanssa käveltiin niinä helteisinä päivinä ristiin rastiin pikkuteitä, kurkittiin pihoihin ja päädyttiin ratkaisuun. Se tulisi olemaan kaivinkone ja moottorisaha. Kauan kipuilemani tontin takaosa raivataan vihdoin ensi keväänä ja samalla lähtee puut. Rakastamani satumainen tunnelma tulee vaihtumaan helppoon selkeyteen, mutta hyvällä tavalla.
Puutarhasta poistetaan turhat hiekkakäytävät, joiden ainoa tehtävä tähän saakka on ollut kasvaa heinää. Vai onko kukaan nähnyt tenavaa, joka rientää kauniisti sitä varten tehtyjä polkuja pitkin? Kun leikkimisen kiire ja innostus vie mennessään, ei kai voi vaatia suoria linjoja ja järjestelmällisyyttä.
Kulunut vuosi on ollut tietyllä tapaa lopun alkuja täynnä. Lapset ovat kasvaneet ja elämä on muuttumassa erilaiseksi. Pihalta on poistettu keinut ja hiekkalaatikko, tilalle tulee paikka kierrevolttien harjoitteluun. Mennään elämä edellä.
Kirpsakkaa syysviikonloppua ♡